Pujo eli Artemisia vulgaris – unien, suojelun ja kansanperinteen yrtti

Pujo on kasvi, jonka moni tuntee lähinnä loppukesän allergiaoireista. Se kasvaa tienvarsilla, joutomailla, pihojen reunoilla, ratapihoilla ja vanhojen rakennusten kulmilla. Monelle pujo on hankala rikkakasvi, joka ilmestyy aina uudelleen, vaikka sitä kuinka yrittäisi poistaa.

Pujo pähkinänkuoressa
Nimi: Pujo
Tieteellinen nimi: Artemisia vulgaris
Heimo: Asterikasvit
Käytetyt osat: lehdet, kukkivat latvat, juuri perinteessä
Keruuaika: lehdet ennen kukintaa, perinnekäyttöön myös kukinnan aikaan
Käyttöperinne: ruoansulatus, unet, suojelu, naistenvaivat, jalkakylvyt
Huomio: ei raskaana oleville, ei pitkäaikaiseen käyttöön, allergiariski

Mutta pujo on paljon muutakin kuin allergiakasvi. Kun sitä katsoo tarkemmin, sen taustalta löytyy pitkä ja kiehtova historia rohdoskasvina, suojayrttinä, naistenvaivojen kasvina, ruoansulatuksen tukena ja unien vahvistajana. Sen hopeanhohtoinen lehden alapinta, tummanpunertava varsi ja karvas, aromaattinen tuoksu kertovat kasvista, jota on arvostettu monissa kulttuureissa jo vuosisatojen ajan.

Pujo, Artemisia vulgaris, on yksi niistä kasveista, jotka näyttävät arkisilta, mutta joiden taustalta löytyy poikkeuksellisen rikas kansanperinne.

Sitkeä joutomaiden kasvi

Pujo kuuluu asterikasveihin. Se voi kasvaa noin 50 senttimetristä jopa lähes parimetriseksi. Varsi on usein uurteinen ja tummanpunaruskea, lehdet ovat liuskaiset ja niiden alapinta on vaalea tai hopeanharmaa. Kukat ovat pieniä, punertavanruskeita tai kellertäviä mykeröitä, jotka ilmestyvät loppukesällä.

Kasvupaikkansa pujo valitsee usein sieltä, missä maa on häiriintynyt: tienvarsilta, joutomailta, pellonreunoilta, pihoilta, niityiltä ja rannoilta. Se viihtyy typpipitoisessa maassa ja leviää tehokkaasti haarovan juurakkonsa avulla. Jos pujo on kerran asettunut kasvupaikalleen, siitä on usein vaikea päästä eroon.

Yksi syy pujon sitkeyteen on sen valtava lisääntymisvoima. Yksi ainoa pujoyksilö voi tuottaa jopa 700 000 siementä, minkä lisäksi kasvi leviää myös juurakkonsa avulla. Ei siis ihme, että pujo palaa helposti samaan paikkaan vuodesta toiseen ja muodostaa nopeasti laajoja kasvustoja.

Tämä sitkeys tekee siitä monelle puutarhurille kiusallisen kasvin, mutta rohdosperinteen näkökulmasta se kertoo myös kasvin vahvasta elinvoimasta. Pujo menestyy paikoissa, joissa moni muu kasvi ei viihdy.

Artemis-jumalattaren kasvi

Pujon latinankielinen nimi Artemisia viittaa kreikkalaisen mytologian Artemiiseen. Artemis oli kuun, metsien, villieläinten, synnytyksen ja naisten elämänvaiheiden jumalatar. Tämän vuoksi pujo on perinteisesti yhdistetty erityisesti naisen kehoon, kuukautiskiertoon, synnytykseen ja erilaisiin elämän siirtymävaiheisiin.

Vanhoissa yrttiperinteissä pujo tunnetaan emmenagogisena kasvina eli yrttinä, jonka on ajateltu edistävän kuukautisten alkamista ja lantion alueen verenkiertoa. Sitä on käytetty tilanteissa, joissa kehossa on koettu kylmyyttä, pysähtyneisyyttä, jännitystä tai kierron hitautta.

Pujon vaikutusperinteessä yhdistyvät karvaus ja aromaattinen lämpö. Karvaat aineet liitetään ruoansulatuksen herättelyyn, kun taas aromaattiset yhdisteet tuovat kasviin lämpöä, liikettä ja verenkiertoa aktivoivaa luonnetta.

Tämän vuoksi pujoa ei ole pidetty pelkästään “naisten yrttinä”, vaan myös kehon liikkeelle saattajana: kasvina, joka herättää ruoansulatusta, kiertoa ja sisäistä lämpöä.

Yrttien vanhin – pujo Yhdeksän yrtin loitsussa

Pujon vanha maine näkyy erityisen kiinnostavasti anglosaksisessa Yhdeksän yrtin loitsussa, joka tunnetaan jo 900-luvulta. Tässä loitsussa pujo mainitaan ensimmäisenä ja sitä pidetään yrtteistä vanhimpana.

Loitsussa pujo ei ollut tavallinen kasvi, vaan suojeleva ja parantava yrtti, jonka uskottiin taistelevan myrkkyjä, tauteja ja näkymättömiä pahoja voimia vastaan. Se oli osa vanhaa parantamisrituaalia, jossa kasvit, sanat ja rohdokset kuuluivat samaan kokonaisuuteen.

Tämä kertoo paljon pujon asemasta vanhassa yrttiperinteessä. Se ei ollut vain karvas vatsayrtti tai tienvarren kasvi, vaan siihen liitettiin sekä lääkinnällinen että maaginen merkitys.

Juuri tällaiset vanhat maininnat tekevät pujosta kiinnostavan kasvin. Se kulkee mukana sekä kansanlääkinnässä että loitsuperinteessä.

Vanhan kansan suojayrtti

Pujolla on rikas kansanperinteellinen historia Euroopassa ja Aasiassa. Sitä on pidetty suojelevana kasvina, jota on käytetty torjumaan pahaa onnea, sairauksia, pahoja henkiä, myrkkyjä, villipetoja ja jopa salamaniskuja.

Pujosta punottuja seppeleitä käytettiin juhannusyönä, ja joissakin perinteissä sen uskottiin olevan erityisen voimakas juuri kukinnan alkaessa. Kasvia on ripustettu oville, pidetty mukana amulettina ja käytetty puhdistaviin savurituaaleihin.

Yksi pujon vanhoista nimistä liittyy Johannes Kastajaan. Tarinan mukaan hänen uskottiin käyttäneen erämaassa pujosta punottua vyötä. Tästä on syntynyt nimitys St. John’s plant, vaikka pujoa ei pidä sekoittaa mäkikuismaan, joka tunnetaan myös Johanneksen yrttinä.

Pujoa on käytetty myös oluen maustamiseen ennen humalan yleistymistä. Karvaan ja aromaattisen makunsa vuoksi se sopi juomiin ja ruokaan, erityisesti rasvaisten ruokien maustamiseen. Perinteessä sitä on käytetty esimerkiksi linturuokien ja raskaampien liharuokien yhteydessä tukemaan ruoansulatusta.

Matkalaisten ja väsyneiden jalkojen yrtti

Yksi mielenkiintoisimmista pujoon liittyvistä perinteistä kertoo, että antiikin Roomassa matkalaiset ja legioonalaiset saattoivat laittaa pujonversoja kenkiinsä tai sandaaleihinsa pitkien vaellusten ajaksi. Tämän uskottiin ehkäisevän jalkojen väsymistä, antavan kestävyyttä ja suojaavan kulkijaa vaaroilta.

Tämä perinne sopii hyvin pujon kasvupaikkoihin. Se kasvaa edelleen tienvarsilla ja kulkureittien reunoilla, paikoissa joissa ihmiset liikkuvat, kulkevat ja pysähtyvät. Kansanperinteessä pujo on ollut paitsi yön ja unien kasvi, myös matkan ja liikkeen yrtti.

Pujon käyttö jalkakylvyissä on myös tunnettu vanhoissa rohdosperinteissä. Väsyneille jaloille tehty vahva yrttihauduke tai jalkakylpy sopii hyvin kasvin lämmittävään ja kiertoa aktivoivaan luonteeseen.

Lönnrot ja pujon käyttö ennenvanhaan

Pujo ei kuulu vain Keski-Euroopan tai Aasian yrttiperinteeseen. Myös Suomessa se on tunnettu rohdoskasvina. Elias Lönnrot mainitsi pujon Suomen kasvistossa ja liitti sen muun muassa naistenvaivoihin, ruoansulatukseen, reumaattisiin kipuihin ja vanhaan taulaamisen perinteeseen.

Taulaamisessa pujon lehtien vaaleasta alapinnan nukasta voitiin tehdä pieniä kyteviä vanukkeita, joita käytettiin iholla kivun lievittämiseen. Tämä muistuttaa kiinalaisen lääketieteen moksibustiota, jossa kuivattua pujoa poltetaan kehon akupunktiopisteiden lähellä lämmön ja kierron herättämiseksi.

Tämä yhteys on kiinnostava, sillä se osoittaa, miten samankaltaisia käyttötapoja voi löytyä eri puolilta maailmaa. Pujon lämpöä, savua ja aromaattista luonnetta on hyödynnetty sekä suomalaisessa kansanlääkinnässä että itämaisissa hoitoperinteissä.

Karvas ja aromaattinen ruoansulatuksen herättelijä

Pujon maku on voimakas. Se on karvas, ryytimäinen ja aromaattinen. Juuri tämä kertoo paljon kasvin perinteisestä käytöstä.

Karvaat yrtit on tunnettu ruoansulatuksen tukijoina. Ne herättelevät ruokahalua, mahalaukun eritystä, sapen virtausta ja koko ruoansulatusprosessia. Pujossa tähän karvauteen yhdistyy aromaattinen lämpö, joka tuo mukaan kiertoa ja liikettä.

Siksi pujoa on käytetty perinteisesti silloin, kun vatsassa on ollut kylmyyttä, ilmaa, turvotusta, ruokahaluttomuutta tai raskasta oloa. Se ei ole lempeä jokapäiväinen tee, vaan vahvempi karvaskasvi, jota on käytetty harkiten ja pieninä määrinä.

Tällaiset kasvit ovat usein parhaimmillaan silloin, kun niitä käytetään kuuriluontoisesti ja oikeassa tilanteessa, ei jatkuvana päivittäisenä juomana.

Pujo ja unien maailma

Monelle pujo on ennen kaikkea uniyrtti. Sitä on käytetty iltateenä, unityynyissä, suitsukkeena ja rituaalisena kasvina silloin, kun on haluttu muistaa unia, nähdä elävämpiä unia tai työskennellä unien symboliikan kanssa.

Kansanperinteessä pujon on ajateltu vahvistavan unien muistamista ja lisäävän unien elävyttä. Se on liitetty myös enneuniin, selkouniin ja intuitioon. Tämän vuoksi pujo kiinnostaa edelleen niitä, jotka työskentelevät unipäiväkirjojen, symbolien ja alitajunnan kanssa.

Pujon käyttö unien yhteydessä ei tarkoita sitä, että kasvi olisi tavallinen unilääke. Sen perinteinen rooli liittyy enemmän unien muistamiseen ja yön sisäisen kuvaston vahvistamiseen kuin pelkkään nukahtamiseen.

Yksinkertainen iltarituaali voi olla esimerkiksi mieto kupillinen pujoteetä, rauhallinen hetki ennen nukkumaanmenoa ja muistikirja yöpöydällä. Kaikille sisäinen käyttö ei kuitenkaan sovi, ja siksi myös ulkoiset käyttötavat voivat olla parempi vaihtoehto.